Muissa maailmoissa

Ihmisiltä kului tuhansia vuosia maapallon läpi koluamiseen, ja lähiplaneettojen ymmärtäminen vaati vuosisatoja, mutta nyt uusia maailmoja löytyy viikoittain. Tähtitieteilijät ovat havainneet jo yli 400 eksoplaneettaa eli maankaltaista, muuta tähteä kuin omaa Aurinkoamme kiertävää planeettaa. Monet niistä ovat käsittämättömän omalaatuisia: Esimerkiksi ”kuuma Saturnus” kiertää emotähteään 260 valovuoden päässä Maasta niin kovalla vauhdilla, että sikäläinen vuosi kestää alle kolme vuorokautta. 150 valovuoden päässä erästä toista tähteä kiertää puolestaan ”kuuma Jupiter”, jonka ylempi kaasukehä on räjähtämässä tiehensä ja synnyttämässä jättimäisen, komeettamaisen pyrstön. Kolme pimeässä vaeltavaa planeettaa on löydetty kiertämästä pulsaria eli kaupungin kokoiseksi neutroniytimeksi luhistunutta muinaisen jättitähden jäännettä.

Tutkijat etsivät näiden eksoottisten kohteiden joukosta merkkejä jostain tutummasta: maapalloa muistuttavista planeetoista, jotka kiertävät tähtiään sellaisella etäisyydellä, että niiden pinnalla ei ole liian kylmä eikä kuuma tuntemamme kaltaiselle elämälle. Mitään aivan omamme kaltaista planeettaa ei toistaiseksi ole löydetty, oletettavasti siksi, että ne ovat varsin huomaamattomia. Telluksen kaltaisen pienen ja him­meän planeetan erottaminen emotähden kirkkauden seasta on kuin yrittäisi nähdä tulikärpästä keskellä ilotulitusnäytöstä. Planeetan vetovoiman vaikutuksen keskustähteen taas havaitsee yhtä helposti kuin heinäsirkan sirityksen pyörremyrskyssä. Kiivaan teknisen kehityksen ansiosta lähestymme kuitenkin vauhdilla hetkeä, jona maankaltainen planeetta löytyy ja siltä aletaan etsiä merkkejä elämästä.

Valokuvia on toistaiseksi onnistuttu ottamaan vasta 11 eksoplaneetasta, jotka kaikki ovat suuria, kirkkaita ja sopivan matkan päässä tähdistään. Valtaosa muista on havaittu spektroskooppisella Doppler-menetelmällä, jossa tähden valosta etsitään merkkejä planeettojen vetovoiman aiheuttamasta hienoisesta huojunnasta. Viime vuosina Doppler-menetelmää on hiottu niin pitkälle, että tähtitieteilijät kykenevät jo havaitsemaan, jos tähden liike heittää oletetusta radasta vain metrinkin sekunnissa, mikä vastaa suunnilleen ihmisen kävelynopeutta. Tuo tarkkuus riittää jättimäisen planeetan havaitsemiseen laajalta kiertoradalta tai pienen, hyvin lähellä emotähteä kiertävän planeetan havaitsemiseen. Se ei kuitenkaan riitä maankaltaisen planeetan löytämiseen vyöhykkeeltä, joka olisi Maan tapaan noin 150 miljoonan kilometrin päässä emotähdestä. Maan vetovoima nykii Aurinkoa noin kymmenesosalla kävelynopeudesta eli suunnilleen ryömimisvauhtia, eivätkä tähtitieteilijät pysty vielä erottamaan näin pieniä nopeusmuutoksia kaukaisten tähtien valoista.

Toinen tapa on tarkkailla tähteä ja katsoa, näkyykö sen valossa pientä jaksoittaista himmenemistä, joka voisi kieliä sen editse kulkevasta planeetasta. Todennäköisesti korkeintaan kymmenesosa kaikista planeettajärjestelmistä on sellaisessa asemassa, että näitä ylikuluiksi kutsuttuja minipimennyksiä voisi havaita Maasta. Näin ollen muutamankin ylikulun havaitseminen edellyttää useamman tähden kärsivällistä seurantaa. Ranskalaisella COROT-satelliitilla on löydetty seitsemän tähtensä editse kulkevaa eksoplaneettaa, joista yksi on vain 70 prosenttia Maata suurempi.