Taistelu metsien puolesta

Rajan takana malesiassa pääministeri Abdul Taib Mahmud on jo 27 vuoden ajan johtanut Sarawakin osavaltiota yleisesti diktatorisena ja korruptoituneena pidetyllä otteella. Hallitsemattomat hakkuut ovat verottaneet Sarawakin metsiä niin paljon, että useimmat tilannetta arvioineet Borneon biodiversiteetin suojelijat ovat jo heittäneet hanskat tiskiin ja keskittäneet huomionsa saaren muihin osiin. Metsänsä tuhonnut Sarawak on puolestaan kääntänyt katseensa rannikkonsa suuriin turvesuometsiin ja muuttaa niitä nopeaan tahtiin öljypalmuviljelmiksi välittämättä ympäristönsuojelijoiden esittämistä hiilipäästöhuolista.

Luonnolla menee paremmin Sabahissa, Koillis-Borneossa sijaitsevassa Malesian osavaltiossa. Vaikka sinnekin on tullut öljypalmuviljelmiä, yli puolet osavaltiosta on edelleen metsän peitossa. Metsää on kyllä hakattu ahkerasti ja yhä useampi hehtaari muutetaan kaupallisiksi öljypalmupelloiksi, mutta Sabahissa on silti jäljellä joitakin parhaiten säilyneistä laadukkaista sademetsistä: Danumlaakson ja Maliaun altaan suojelualueet. (Bruneilla taas on niin paljon öljyrahaa, että sen ei ole tarvinnut koskea metsiinsä. Sen alueella sijaitsee joitakin Borneon parhaista sademetsistä, mutta koska koko valtiokin käsittää ainoastaan prosentin koko saaren pinta-alasta, sen parempi tilanne ei juuri riitä kohentamaan Borneon suojelutilanteen kokonaiskuvaa.)

”Hyvä hallintotapa” on byrokraattinen fraasi, jota Indonesiassa ja Malesiassa työskentelevät diplomaatit ja kansalaisjärjestöjen edustajat usein viljelevät. Selvällä suomella se tarkoittaa sitä, että poliitikkojen ja heidän kavereidensa kädet vedetään pois köyhien taskuista ja hallituksen toiminta avataan julkisuuden arvioitavaksi ja vapaan keskustelun kohteeksi. Kaikki Borneon luonnon suojelemisen parissa työskentelevät ovat yhtä mieltä siitä, että mikään pyrkimys, laki, säädös, uusi puisto tai suojelualuekaan ei menesty ilman sitä.

”Hallintotapa ratkaisee lähes kaiken, sillä mikäli emme saa sitä kuntoon, millään muulla ei ole väliä”, sanoo kansainvälisessä Center for International Forestry Research -järjestössä (CIFOR) työskentelevä Frances Seymour. Indonesiassa päämajaansa pitävä järjestö on omistautunut metsien suojelulle ja tropiikin ihmisten toimeentulon parantamiselle. Indonesiassa on näkynyt rohkaisevia merkkejä – ainakin hallinnon ylimmillä tasoilla – etenkin sen jälkeen, kun Susilo Bambang Yudhoyono valittiin presidentiksi vuonna 2004. Toinen merkittävä muutos käynnistyi vuonna 2000, kun Indonesian poliisivoimat ottivat etäisyyttä toivottoman korruptoituneeseen armeijaan, jonka tiedettiin olleen pitkään yhteyksissä laittomiin hakkuisiin ja salakuljetukseen. Vielä parempia uutisia kuultiin vuonna 2005, kun kenraali Sutanto nimitettiin maan poliisivoimien johtoon. ”Yksikään lainvalvontajohtaja koko maailmassa ei ole saanut aikaiseksi yhtä paljon kuin hän”, ihasteli eräs vanhempi amerikkalaisviranomainenkin.

Sutanton nimityksen jälkeen on pidätetty satoja laittomista hakkuista epäiltyjä – eikä pelkästään metsässä työskenteleviä (jotka tienaavat vain pari euroa päivässä). Pidätetyiksi on joutunut myös keskitason puunostajia ja hallituksen virkailijoita, esimerkiksi Itä-Kalimantanin maakunnan entinen kuvernööri ja mädännäisen metsäministeriön työntekijöitä. Länsi-Kalimantanissa sijaitseva Gunung Palungin kansallispuisto oli aiemmin laittomien hakkuiden ja salametsästyksen aluetta, mutta se on kokenut merkittävän käänteen. Siitä on kiittäminen yhtä rehellistä ja asialleen omistautunutta johtajaa, jonka alaisuudessa palvelevat vartijat partioivat puistossa ultrakevyillä lentokoneilla ja moottoriveneillä.

Kansallisella tasolla moni indonesialainen ministeri saa uudistuksiin sitoutumisestaan hyvät tai ainakin välttävät arvosanat. ”Siitä huolimatta minä sanon, että tässä kylässä on mahdotonta saada poliisia tekemään mitään ilman lahjuspyyntöä”, sanoo erääseen pieneen suojelujärjestöön yhteyksissä oleva mies, joka pyysi monen muun aktivistin tapaan minua jättämään nimensä mainitsematta. ”Bupatilla on Jakartassa ystäviä, jotka voisivat lopettaa toimintamme”, sanoo toinen järjestötyöntekijä. ”Täällä täytyy tasapainoilla tarkkaan. He voisivat murskata meidät jos vain haluaisivat.”

Kasvava paikallinen autonomia näkyi monissa käymissäni maakuntakaupungeissa selvimmin uutena, upeana hallintorakennuksena. Toiseksi selvin merkki oli paikallisen bupatin uusi, hieno talo. ”Vaikea kysymys on se, kuinka autamme yhteisöjä ja paikallishallintoa tekemään parempia pidemmän aikavälin päätöksiä”, sanoo Frances Seymour. ”Nyt on käynnissä lyhytnäköinen rahantekovimma, ja kymmenen vuoden kuluttua nämä työpaikat ja tulonlähteetkin ovat hävinneet.” Indonesian takamaat pysyvät siis yhtä köyhinä kuin ennenkin.

Valtatie kiemurtelee ohi Itä-Kalimantanin rosoisten kalkkikivivuorten reittiä, joka oli vielä viisi vuotta sitten pelkkä päällystämätön metsäautotie. Nyt sen varrella näkyy joka suunnassa ainoastaan vesakkoa.

Ylitettyämme Telenjoen sillan pysähdymme talolle, jota voi juuri ja juuri sellaiseksi sanoa: se on seinätön, läpimitaltaan kymmenmetrinen puutaso, joka on nostettu paalujen päälle. Katon virkaa toimittaa seipäisiin kiinnitetty sininen muovi. Lattialla on nainen ja kaksi lasta, alla leikkii kolme lasta lisää.

Pellolla talon takana lojuu hajallaan puunrunkoja. Maa on musta hiljattaisesta kulotuksesta, ja ilmaan kohoilee vielä savua. Joukko miehiä ja naisia puurtaa pellolla viidakkoveitset ja pitkät kaivukepit käsissään. Metsää ja elinympäristöjä tuhoutuu siis silmieni edessä.Kaksi miestä tulee juttelemaan kanssamme: Udan Usat ja Ismael, setä ja veljenpoika. Heillä on päässään auringolta suojaavat jaavalaistyyliset, kartiomaiset olkihatut. Kasvot ja kädet ovat noesta mustina ja iholla noruu hikivirtoja.

• Edellinen Sivu 3 / 5 Seuraava