Miksi neandertalilaiset katosivat?

Ensi merkit siitä, että kaltaisemme ihmiset eivät olleetkaan Euroopan ensimmäisiä asuttajia, tulivat esiin puolitoista vuosisataa sitten 13 kilometriä Düsseldorfin itäpuolella. Elokuussa 1856 Neanderthal-nimisen laakson kalkkikiviluolaa louhineet työläiset kaivoivat esiin vahvakulmaisen kallon ja paksuja raajojen luita.

Neandertalilaiset istutettiin oitis sitkeään kulttuurisen stereotyyppiin: vähä-älyisiksi, raakalaismaisiksi luolamiehiksi. Fossiilien koko ja muoto viittaavat siihen, että he olivat lyhyitä ja vankkarakenteisia (miehet olivat keskimäärin 160-senttisiä ja 84-kiloisia) ja että heillä oli massiiviset lihakset, leveä rintakehä ja siten todennäköisesti myös tilavat keuhkot.

Duke-yliopiston paleoantropologi Steven E. Churchill on laskenut, että voidakseen ylläpitää ruumiinpainoaan kylmässä ilmastossa tavallinen neandertalilaismies olisi tarvinnut jopa 5 000 kilokaloria päivittäin eli lähes saman verran kuin Ranskan ympäriajajat. Luiskaotsaisen kallon ulkonevien kulmakaarien takana olleet aivot olivat kuitenkin hieman nykypäivän ihmisen aivoja suuremmat. Vaikka neandertalilaisten työkalut ja aseet olivat primitiivisempiä kuin heidät Euroopasta syrjäyttäneiden nykyihmisten, ne eivät hävinneet välineille, joita samoihin aikoihin eläneet Afrikan ja Lähi-idän nykyihmiset valmistivat.

Yksi sitkeimmistä ihmisen evoluutioon liittyvistä kiistoista koskee neandertalilaisten ja heidän eurooppalaisten seuraajiensa geneettistä yhteyttä. Syrjäyttivätkö Afrikasta noin 60 000 vuotta sitten liikkeelle lähteneet nykyihmiset neandertalilaiset kokonaan vai risteytyivätkö lajit keskenään?

Jäljempi hypoteesi sai vuonna 1997 ankaran iskun tuolloin Münchenin yliopistossa työskennelleen ruotsalaisen geneetikon Svante Pääbon ja hänen käyttämänsä alkuperäisen neandertalilaisen kädestä. Pääbo kollegoineen onnistui nappaamaan pienen, 378 merkin pätkän mitokondriaalista dna:ta (eräänlaista solun varsinaisen sisällön lyhyttä, geneettistä liitettä) 40 000 vuotta vanhasta näytteestä. Luettuaan koodin merkkejä he havaitsivat näytteen dna:n eroavan nykyisistä ihmisistä niin paljon, että sen perusteella voitiin päätellä neandertalilaisten ja nykyihmisen alkaneen eriytyä jo kauan ennen kuin nykyihmiset alkoivat vaeltaa pois Afrikasta. Kaksikko edusti siis kahta erillistä maantieteellistä ja evolutionääristä haaraa, jotka olivat versoneet yhteisestä esi-isästä.

Pääbon geenipommi näytti todistavan neandertalilaiset eri lajiksi, mutta sekään ei auta selvittämään heidän katoamisensa ja meidän selviytymisemme arvoitusta. Yksi päivänselvä mahdollinen vastaus olisi se, että nykyihmiset vain olivat nokkelampia, taitavampia ja enemmän ”ihmismäisiä”.

Aivan viime aikoihin saakka arkeologit puhuivat ”suuresta harppauksesta”, joka tapahtui noin 40 000 vuotta sitten Euroopassa. Silloin neandertalilaisten melko yksioikoiset kivityökalut, joita kutsutaan ranskalaisen Le Moustierin kylän mukaan moustierilaisiksi, korvautuivat monimuotoisemmalla kivi- ja luutyökaluarsenaalilla, kehokoristeluilla ja muilla nykyihmisiin liitetyillä symbolisen ilmaisun merkeillä.

Jotkut tutkijat, esimerkiksi Stanfordin yliopiston antropologi Richard Klein, pitävät silti yhä yllä mahdollisuutta, että jokin aivojen geneettinen muutos – joka saattoi liittyä kielelliseen kehitykseen – kenties siivitti varhaiset nykyihmiset kulttuuriseen valta-asemaan jykeväotsaisten edeltäjien kustannuksella.

Maasta kaivetut todisteet eivät kuitenkaan ole kovin selkeitä. Lounais-Ranskan Saint-Césairesta löytyi vuonna 1979 myöhäiskauden neandertalilaisluuranko, jonka ympärillä ei ollutkaan moustierilaista tavaraa vaan yllättävän moderni työkalusarja. Leipzigin Max Planck -instituutin Jean-Jacques Hublin ja London University Collegen Fred Spoor havaitsivat vuonna 1996 neandertalilaisen luun toisesta ranskalaisesta luolasta Arcy-sur-Curen läheltä.

Luu lepäsi kerroksessa, joka sisälsi myös aiemmin vain nykyihmisiin yhdistettyjä koriste-esineitä, kuten lävistettyjä eläintenhampaita ja luusormuksia. Esimerkiksi brittiläinen paleoantropologi Paul Mellars ei perusta moisesta arkaaisen elämäntavan modernista ”koristamisesta” vaan pitää sitä ”epätodennäköisenä sattumana” ja neandertalilaisten viimeisenä matkimiskäyttäytymisen näytteenä ajalta ennen nykyihmisen voittoa.

Bordeaux’n yliopiston Francesco d’Errico ja Leipzigin Max Planck -instituutin Marie Soressi analysoivat sittemmin satoja väriliidun kaltaisia ruskokivenpaloja, jotka oli kerätty ranskalaisesta Pech de l’Azé -luolasta, jossa neandertalilaiset asuivat paljon ennen nykyihmisten saapumista Eurooppaan. He sanovat neandertalilaisten käyttäneen mustaa väriä vartalonsa koristeluun ja osoittaneen siten kykenevänsä hyvinkin saavuttamaan ”modernin käyttäytymisen” aivan omin avuin.

”Biologisen siirtymän aikoihin [näiden kahden ryhmän] peruskäyttäytyminen oli melko samanlaista, ja mahdolliset erot olivat todennäköisesti pieniä”, sanoo St. Louisissa toimivan Washington-yliopiston paleoantropologi Erik Trinkaus.

Hän uskoo lajien myös paritelleen satunnaisesti ja näkee todisteita risteytymisestä tietyissä fossiileissa: esimerkiksi portugalilaisen Lagar Velhon 24 500 vuotta vanhassa lapsen luurangossa ja 32 000 vuotta vanhassa kallossa, joka löytyi Muieriin luolasta Romaniasta. ”Ihmisiä oli hyvin vähän, ja silti oli löydettävä kumppani ja pariuduttava”, Trinkaus sanoo. ”Mikä ettei siis? Ihmiset eivät tunnetusti ole kranttuja.”

Toistenkin tutkijoiden mielestä niin on voinut tapahtua mutta harvoin, eikä siitä ole jäänyt todisteita. Kolmas Leipzigin Max Planck -instituutin tutkija, Katerina Harvati, on ennustanut neandertalilaisen ja varhaisen nykyihmisten fossiilien yksityiskohtaisen 3D-mittauksen avulla, miltä lajien tuottamat hybridijälkeläiset olisivat näyttäneet. Yksikään tähän mennessä löytynyt fossiili ei ole vastannut hänen laskelmiaan.

Trinkausin ja Harvatin välinen eripura ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun arvostetut paleoantropologit ovat katsoneet samoja luita ja päätyneet päinvastaisiin tulkintoihin. Fossiilien anatomian merkityksen pohtiminen ja siitä väitteleminen on aina merkittävää neandertalilaisten tapauksessa, mutta nyt on tarjolla muitakin tapoja herättää heidät henkiin.

Esihistoriallinen kannibalismi on ollut erittäin hyväksi nykypäivän molekyylibiologialle. Lihojen riipiminen luusta vie mennessään myös sellaisten mikro-organismien dna:n, jotka voisivat kontaminoida näytteen. El Sidrónin luut eivät ole suoneet eniten neandertalilaisfossiilin dna:ta – se kunnia kuuluu Kroatiasta löytyneille, niin ikään kannibalisoiduille jäänteille – mutta ne ovat paljastaneet toistaiseksi syvällisimmät näkymät neandertalilaisten ulkomuotoon ja käyttäytymiseen.

Lokakuussa 2007 molekyylibiologi Carles Lalueza-Fox ja Leipzigin yliopiston Holger Römpler kollegoineen ilmoittivat eristäneensä yhden El Sidrónin yksilön (ja toisen, italialaisen fossiilin) dna:sta pigmentointigeenin. Geenin nimenomainen muoto, MC1R, viittasi siihen, että ainakin joillakin neandertalilaisilla olisi ollut punaiset hiukset, vaalea iho ja mahdollisesti pisamia. Geeni on kuitenkin erilainen kuin nykyisillä punatukkaisilla ihmisillä, mikä viittaa siihen, että piirre kehittyi neandertalilaisilla ja nykyihmisillä itsenäisesti.

Kenties lajit joutuivat samanlaisten paineiden alle pohjoisilla leveysasteilla ja niille kehittyi vaalea iho, joka läpäisee enemmän D-vitamiinin tuottamiseksi tarvittavaa auringonvaloa. Vain jokunen viikko aiemmin Svante Pääbo, Lalueza-Fox ja kollegat olivat tuoneet julki vielä hämmästyttävämmän havainnon: Kaksi El Sidrónin yksilöä näytti kantavan samaa FOXP2-geenin versiota kuin nykyihmisetkin.

Kyseinen geeni liittyy puhekykyyn ja kielellisiin taitoihin ja vaikuttaa sekä aivoihin että kasvojen lihaksia kontrolloiviin hermoihin. Neandertalilaisten kielellisten valmiuksien tai primitiivisempien suullisen kommunikaatiomuotojen (vaikkapa laulun) kehittyneisyys on yhä epäselvää, mutta uusien geneettisten havaintojen perusteella heillä saattoi olla samanlaiset äänenmuodostusvälineet kuin nykyihmisilläkin.

• Edellinen Sivu 2 / 3 Seuraava