Vähemmän suolaa

300 miljoonaa ihmistä saa nykyisin makean vetensä merestä tai pohjavedestä, joka on liian suolaista juotavaksi. Luku on vuosikymmenen takaiseen verrattuna kaksinkertainen. Veden suolanpoisto eli desalinaatio sai tuulta purjeisiinsa 1970-luvulla Lähi-idässä ja on sittemmin levinnyt 150 maahan. Kuuden seuraavan vuoden aikana uudet suolanpoistolaitokset saattavat lisätä maailman makean veden tarjontaa jopa 50 miljardilla litralla eli yhdellä Coloradojoella päivässä. Lisäyksen syy on päivänselvä: Kun väestö kasvaa, maanviljely ja teollisuus seuraavat perässä, eikä makeaa vettä – etenkään puhdasta – riitä kaikille. ”Vettä on yksinkertaisesti pakko saada”, toteaa Tom Pankratz, viikoittain ilmestyvän Water Desalination Report -uutiskirjeen päätoimittaja. ”Suolanpoisto ei ole halpa keino saada vettä, mutta joskus se on ainoa keino.”

Nykyisin se on jo paljon halvempaa kuin 20 vuotta sitten. Ensimmäinen suolanpoistomenetelmä – joka on yhä kaikkein yleisin, etenkin Persianlahden öljyvaltioissa – oli raa’alla voimalla tislaaminen: Merivettä lämmitetään kunnes se höyrystyy ja suola erkanee vedestä. Sen jälkeen vesihöyry tiivistetään. Nykymenetelmistä edistynein on käänteisosmoosi, jossa vesi painetaan läpi kalvosta, johon suola jää kiinni. Meriveden pumppaaminen yli 70 ilmakehän paineeseen vie vähemmän energiaa kuin sen keittäminen, mutta se on silti varsin hintavaa.

Tällä hetkellä tutkijat työstävät ainakin kolmea eri menetelmää, joilla energiantarvetta voitaisiin ehkä pudottaa entisestään. Lähimpänä kaupallistamista on luonnollinen osmoosi. Siinä vesi kulkee huokoisen kalvon läpi toiseen liuokseen, joka sisältää vielä merivettäkin enemmän suolaa mutta sellaista, joka voidaan helposti haihduttaa pois. Kahdessa muussa tekniikassa hyödynnetään uudenlaisia kalvoja: yhdessä käytetään huokosina nanohiiliputkia, toisessa samoja proteiineja, jotka kuljettavat vettä elävien solukalvojen läpi.

Yksikään näistä kolmesta menetelmästä ei kuitenkaan ratkaise kaikkia maailman vesipulmia. Suolanpoistosta jää jäljelle hyvin suolaista lientä, joka voi vahingoittaa ympäristöä tai jopa vesihuoltojärjestelmiä. Sisämaan suolanpoistolaitoksissa jätesuolasta on erityisen vaikea huolehtia, ja paikoin laitosten suolapäästöt jo nostavatkin Persianlahden suolapitoisuutta.

Kaiken lisäksi yksikään uusista menetelmistä ei näyttäisi kehittyvän kyllin helppokäyttöiseksi ja halvaksi, jotta siitä olisi toivoa maailman köyhille, sanoo Bostonin yliopiston geologi Farouk El-Baz. Hän osallistui taannoin suolanpoistoteknologiaa käsittelevään konferenssiin, jossa yritettiin löytää keinoja tuoda makeaa vettä sodan runtelemalle Darfurin alueelle Sudaniin. ”Kysyin insinööreiltä, että kuinkas asiat hoidetaan, jos ollaan 3 000 asukkaan pikkukylässä, jonka vesivarat ovat 30 metrin syvyydessä, vesi on hyvin suolaista ja sähköä ei ole”, El-Baz kertoo. ”Heidän leukansa vain loksahtivat ammolleen.”