Levottomat sielut

Shuiquan goun asukkaat puhuivat harvoin vainajista, eikä heitä huvittanut muistella.

”Tämä paikka on aina ollut niin köyhä”, kyläläiset sanoivat jos heiltä kysyttiin vanhoista ajoista, ja sitten he vaikenivat. Heillä oli vähän vanhoja valokuvia ja vain kourallinen kirjoitettuja muistiinpanoja. Kiinan muuri seisoi lähistöllä, mutta edes mahtavat rauniot eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Aloin vuonna 2001 vuokrata kylästä asuntoa osin siksi, että minua kiinnosti alueen historia, mutta tajusin pian menneisyyden häivähdysten katoavaisuuden. Useimpien nykysukupolven kiinalaisten lailla kyläläisetkin keskittyivät tämän päivän mahdollisuuksiin: paikallisten viljelykasvien nouseviin hintoihin ja rakennusbuumiin, joka toi työpaikkoja alle kahden tunnin matkan päässä sijaitsevaan Pekingiin.

He katsoivat taakseen vain kerran vuodessa: huhtikuussa Qingming-juhlan aikaan. Nimen voi kääntää vaikka ”selkeän kirkkauden päiväksi”, ja sitä on juhlittu erilaisissa alueellisissa muodoissa ympäri Kiinaa yli vuosituhannen ajan. Esi-isien palvonnalla on sitäkin pidempi historia. Pohjois-Kiinan kulttuureissa kuolleita palvottiin yli 5 000 vuotta sitten erittäin järjestelmällisillä seremonioilla, joiden kaiut kantautuvat nykypäivään saakka. Kun juhlan aika tuli ensimmäisenä kylässä viettämänäni vuotena, lähdin naapureideni kanssa rituaalimatkalle hautausmaalle.

Mukaan pääsivät vain miehet. Kaikkien nimi oli Wei, ja nämä toistakymmentä laajan sukukunnan jäsentä lähtivät ennen aamunkoittoa vaeltamaan ylös kylän takana seisovan vuoren jyrkkää rinnettä. Yllään heillä oli tavalliset työvaatteet ja mukanaan rottinkikorit ja lapiot. He eivät rupatelleet turhia tai pysähtyneet lepäilemään. Porukassa vallitsi päättäväinen tekemisen meininki, kun se askelsi työkalut terässä ohi aprikoosipuiden, joiden nuput loistivat aamun hämärässä tähtien lailla. Noin 20 minuutin matkan jälkeen tulimme kylän hautausmaalle. Se sijaitsi korkealla vuorella, jolla kohosi koruttomia multakasoja siisteissä riveissä. Kukin rivi edusti tiettyä sukupolvea. Miehet aloittivat työnsä eturivistä hoitaen viimeksi kuolleiden hautoja – isiä ja äitejä, setiä ja tätejä. He kitkivät hautakummuilta rikkaruohot ja multasivat kummut. He jättivät haudoille erityisiä lahjoja, esimerkiksi viinapulloja tai tupakka-askeja. He polttivat paperisia hautarahoja käytettäviksi rajan takana. Setelien vesileimassa luki ”Taivaspankki Oy”.