"Elämä muuttuu kyllä paremmaksi"

Kenyahheimoon kuuluvat miehet muuttivat tänne viime vuonna Long Noranin kylästä Wahaujoen rannoilta Borneon sisämaasta, mistä metsä on hävinnyt jo aikoja sitten. Sen hakkasi puutavarayhtiö, jonka omisti aikanaan Bob Hasan, Suharton pahamaineinen kaveri ja entinen ministeri, joka tuomittiin sittemmin korruptiosta. Kun hakkuualueen sisällä sijainnutta kylää ympäröineistä metsistä oli jäljellä vain pusikkoa, koko seutu paloi vuoden 1997–98 suurpaloissa. Metsäyhtiöt sytyttivät paloja kuivuuskauden aikana raivatakseen maata viljelmille, mutta liekit riistäytyivät käsistä.

”Meillä oli puutarhoja, hedelmäpuita, kumipuita ja vihannesmaita, mutta ne kaikki paloivat”, Udan Usat sanoo. ”Metsäyhtiön kanssa oli kahnauksia. Ne syyttivät meitä palojen sytyttämisestä, mutta emme me niitä sytyttäneet. Palot tulivat paljon kauempaa.”

Sen jälkeen elämä kävi erittäin vaikeaksi. ”Kotipaikastamme oli tunnin matka veneellä ja 15 kilometriä maitse lähimpään toripaikkaan”, hän sanoo. ”Veneellä liikkuminen oli kallista.”
Hallitus lupasi jokaiselle muuttohaluiselle perheelle viisi hehtaaria maata täältä tien varresta. Osa kyläläisistä tuli katsomaan maita ja sitten pidettiin kokous. 169 perhettä päätti aloittaa uuden elämän.

”Paikka on kahden kaupungin välissä, joten tuotteiden myyminen on helpompaa, kunhan pelloilta aletaan saada satoa”, Ismael sanoo. Naapurit auttavat toisiaan ja työskentelevät eri päivinä eri palstoilla. He aikovat kasvattaa riisiä, banaania ja piikikästä punaista rambutaanihedelmää. Kaskeaminen parantaa maan hedelmällisyyttä, ja väki toivoo saavansa ensisadon jo vuoden kuluttua. Perheet asuvat toistaiseksi tilapäissuojissa, koska peltotyöt ovat juuri nyt rakentamista tärkeämpiä. Ismael toimi Long Noranissa alkeiskoulun rehtorina, ja jos täällä Telenjoen varressa on jonain päivänä riittävästi lapsia, perheet saattavat rakentaa koulunkin. ”Elämä muuttuu kyllä paremmaksi – niin me uskomme”, Ismael sanoo.

Kiitän miehiä keskustelusta ja mietin, pitäisikö minun maksaa heidän ajastaan. Esimerkiksi kiikarini maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin kaksikko ansaitsee yhteensä koko vuonna. Kun alan tehdä lähtöä, noin seitsemänvuotias tyttö ojentaa minulle lahjaksi muovipussin, jossa on kaksi ontokia, paistettua taikinapalloa, ja lemperiä, kookoslehteen käärittyä riisiä. Hänen hymynsä sattuu sielussa asti.

Vaikka jakartan ympärille nousee loisteliaita pilvenpiirtäjiä ja uudet autot ruuhkauttavat kaupungin katuja, tärkein Borneon luonnonsuojelutyöhön vaikuttava tekijä on kuitenkin useimpien indonesialaisten äärimmäinen köyhyys, joka koskettaa kolmea neljäsosaa saaren asukkaista. Jokaisen Borneon biodiversiteetin pelastamiseen tähtäävän luonnonsuojelustrategian on ensin tarjottava paikallisille keinoja kohentaa elämänlaatua.

”Mikään ei ole nälkää tärkeämpää”, sanoo pontianakilaisessa Green Borneo -ryhmässä työskentelevä Albertus. ”Rahoittajien on muutettava ajattelutapaansa asian suhteen. Parempi terveys, parempi koulutus ja parempi talous tilanne auttavat suojelemaan metsiä.”

Hati-hati eli ”Varo!” on yksi harvoista oppimistani indonesialaisista sanonnoista. Esimerkiksi kuoppaisen hiekkatien varrella seisoo metsätöistä varoittavia kylttejä, kun matkustan kuumana aamuna Itä-Kalimantanissa Erik Meijaardin auton kyydissä. 15 vuotta Borneossa työskennellyt hollantilainen suojelubiologi ja hänen kollegansa Nardiyono tekevät yhteistyötä Nature Conservancy -järjestön kanssa. Olemme ohittaneet kilometrikaupalla pensaikkoa, eikä maisematyypin vaihtumisesta näyttäisi olevan toivoa. Alueen alankosademetsä avohakattiin, eikä sitä metsitetty uudelleen, ja vuosien 1997–98 paloissa se kuului niihin arviolta 26 000 metsäneliökilometriin, jotka paloivat Itä-Kalimantanissa. Nyt alueella on vain köynnösten peittämiä pensaita, pieniä puita, saniaisia ja heinää. Kun nyt tuijotan ohitseni vilisevää maisemaa, olen sitä mieltä, että maan hallitus on syyllistynyt vähintäänkin rikolliseen piittaamattomuuteen.

”Surullinen juttu, vai mitä?” Meijaard sanoo ajatukseni lukien. ”Ja siitä huolimatta Nardi ja minä löydämme juuri tällaisesta metsästä erittäin paljon orankeja.” ”Löytämisellä” hän tarkoittaa sitä, että he ovat laskeneet orankien yöksi tekemiä pesiä tai havainneet muita eläimistä kertovia merkkejä. Orangit ovat ihmisapinoista erakkomaisimpia, ja niitä on vaikea havaita sielläkin, missä niitä on paljon. Meijaard oli kertonut nähneensä kahden ja puolen vuoden säännöllisen kenttätyön aikana ainoastaan kaksi luonnonvaraista orankia.

Kun ylitämme pienen mäennyppylän – ja tätä en muuten ole keksinyt omasta päästäni – edessämme näkyy punertavanruskea, tumma hahmo. Näen sen kyllä, mutta en ole uskoa näkemääni. Keskipäivä…turhanpäiväistä pusikkoa…eläin keskellä tietä…Kenties gibboni?

”Oranki!” Erik ja Nardi huutavat stereona. Auto pysähtyy renkaat vinkuen, ja me kaikki hyppäämme ulos juuri kun oranki vetäytyy tienvarren matalaan metsään. Seuraan kiikareillani pois luikkivaa orankia, joka kääntyy useaan otteeseen katsomaan meitä kunnes katoaa viimein näkyvistä.

Yleensä niin rauhallinen Nardi on poissa tolaltaan. ”Sinä olet todella onnekas!” hän hokee hokemasta päästyäänkin. ”Oranki, ja vielä keskellä tietä!” Voimasanat ja superlatiivit sinkoilevat. Vain harva Borneon-kävijä saa eteensä villiä orankia. Useimmat näkevät puolikesyjä eläimiä maineikkaissa kuntoutuskeskuksissa.

• Edellinen Sivu 4 / 5 Seuraava